Muistoja isästä

Isän muistotilaisuus 21.4.2017 Laihian Nuorisoseuralla.

Rakkaat isän ystävät ja saattajat. Varhaisimmat mukavat muistot isästäni liittyvät hiihtoon. Kierrettiin isän kanssa Isossakylässä Vihtori Leskisen ja poikien tekemiä latuja ja isä opetti, että ylämäessä kannattaa vähän tömpätä että saa pidon pysymään suorillakin suksilla. Hän järjesti myös kotikylän Suorttilan kylähiihtoja ja kuljetti hiihtokisoissa eri puolilla Laihiaa. Sijoituksiin hän oli aina tyytyväinen. Kerran muistan hänen neuvoneen, että turhaan lährit ohi siinä mäessä, olsit peesannu vain rauhallisesti niin olis riittäny voimat loppuun asti. Ajattelen, että isällä voimat riitti loppuun asti.

Hän oli meille Rinnan lapsille ja lastenlapsille kannustava ja positiivinen isähahmo, joka antoi hyvän esimerkin siitä, miten perheessä ollaan tasa-arvoisia ja puhalletaan yhteen hiileen niin arjessa kuin juhlassa, surussa ja ilossa.

Eräänä kesänä 70-luvulla meillä oli puutarhassa Maatalousnaisten kesäjuhla ja järjestelyissä oli puuhaa kaikilla. Juhlassa järjestettiin tietokilpailu. Perttu-veljelläni oli iso kaiutin, joka laitettiin vintin ikkunalle ja sieltä kajahti puutarhaan yksinlaulua. Kysymys kuului, kuka on tämä hiljakkoin 30-vuotisen laulajanuransa lopettanut laulaja? Jotkut ehdottivat Olavi Virtaa, ja meillä oli hauskaa, koska laulaja oli isä. Isä oli laulanut 30 vuotta Laihian Mieskuorossa. - Hänen äänensä soi kauniisti vielä vanhuudessa.

Naskalin puutarhassa oli kerran myös lähetysseurat. Isä piti hartauspuheen, jossa hän sanoi, että taivas on ollut tänään pilvessä. Joskus meidän sydämessä on ikään kuin nahkapilvi, ettemme näe Jumalan hyvyyttä niin että osaisimme sitä jakaa eteenpäin. - Lähetysrakkaus säilyi isällä loppuun asti. Kerroin hänelle toissa vuonna, että Suomen Lähetysseura myy vieläkin postimerkkejä huutokaupassa lähetyksen hyväksi ja saa niistä yllättävän paljon tuloja. Isä vanhana postimerkkeilijänä innostui heti keräämään merkkejä lähetystyölle ja sairaalassa sanoi jostain kirjeestä, että en minä tällä mitään tee, mutta merkit tästä otan talteen.

Äidin ja isän suhde oli suurta rakkautta, vaikka välillä räiskyikin. He löysivät toisensa nuorina ja saivat harvakseltaan viisi suurta iloa lasten syntymän muodossa ja monta pienempää. Tänään onkin Paavo-esikoisen syntymäpäivä. He joutuivat käymään yhdessä myös suurten surujen läpi, kolmen lapsen haudat. Ihailen isässä sitä, että hän osasi osoittaa tunteitaan. En tunne sitä Pohjanmaata, jossa ei itketä, sillä isä myös itki, kun oli itkun aika. 

Äidin sairastuttua viimeiset vuodet olivat raskaat ja vaativat isältä paljon voimia ja huolenpitoa. Hän ei kuitenkaan valittanut. Äidin päästyä hoivakotiin molemmissa vanhemmissani pääsivät taas parhaat puolet esille. Äidin kuoltua näytti siltä, että isä menee heti perässä. Hän joutui sairaalaan eikä koskaan oikein selvinnyt, mikä nosti tulehdusarvot sepsiksen rajalle.

Isä kantoi muistoissaan kaikkea hyvää, yhteisiä marjaretkiä äidin kanssa valokkinevoille, mustikkaan ja puolukkaan, ja mukavia vierailuiltoja Bergön mökille, jonne isä halusi kutsua äidin ystäviä niin kauan kuin jaksoi. Voimiensa mukaan hän vaali myös äidin rakasta puutarhaa. Kukat olivat tulleet hänellekin niin rakkaiksi, että hän kävi usein kukkakaupassa. Jouko sanoikin, että tuskin kukaan muu laihialainen mies kävi niin ahkeraan kukkaostoksilla. Isän viimeinen selkeä ajatuslause liittyi kukkiin: Ruusut ovat jaksaneet päivystää vuoteen vierellä koko päivän.

Luonteeltaan isä oli hätäinen, ja se korostui vanhemmiten. Äidillä ja isällä oli timanttihääpäivän ja isän 80-vuotispäivien merkeissä Esa Ruuttusen konsertti Laihian kirkossa, ja sain pitää siellä pienen puheen. Isä muisti sanoa ihan rasituksiin asti, että muista puhua lyhyesti. Samaa hän sipisi vielä huolissaan konsertin aikana kirkon penkissä. En malttanut olla kiusoittelematta, että mulla on vähintään 20 minuutin puhe. Hän taisi todella huolestua.

Isällä oli huumorin lahja ja siinä oli osansa mustalla huumorilla. Kerran hän opasti, että mustaa huumoria pitää varoa, eivät kaikki sitä ymmärrä, Laihialla lähinnä Kallion Martti. Kerran kun menin hautuumaalle, isä oli siellä sukuhaudalla ja sanoi, että hyvä kun tulit: Mä oon löytäny sulle hautapaikan ja pitäny siinä jo vähän kukkaakin.

Lempeämmällä huumorilla isä kannusti hitaita työmiehiä: Tuun vähän jeesaamaan, kun te teettä tätä kun Iisakinkirkkoa.

Isä ihaili sellaisia ihmisiä, jotka eivät vähästä hätkähdä, vaan vastoinkäymisten tultua jaksavat jatkaa rohkeasti. Sellainen hän oli itsekin! Hän oli optimisti, joka kiinnitti mielensä parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon ja pyrki jättämään taakse negatiiviset asiat. Elämän epäoikeudenmukaisuuksiin ja vääriin huhuihin hän suhtautui kuittaamalla, että sellaista se oli jo Golgatalla. Isä oli myös reilu ja luotti ihmisten arviointikykyyn. Hän ei käynyt kamppailuja oman tai omien menestyksen puolesta, vaan luotti siihen, että teot puhuvat puolestaan. Hänen mielestään piti olla rohkeutta ottaa kantaa avoimesti silloin kun on päätöksen aika, eikä pitää peliä tai jälkipuheita käytävässä. Hän oli monta kertaa edellä aikaansa, koska kykeni kiertokoulupohjaltaan hahmottamaan suuriakin kokonaisuuksia. Hän omasi hyvän laskupään ja logiikan.

Isä oli sosiaalinen ja ihmisläheinen loppuun saakka ja hänellä oli paljon erilaisia ja erilaisista elämäntaustoista tulevia ystäviä, niin kuin te olette, ystävät, tämä juhlayleisö. Oli rakas tiimi, torstaipiiri jne. Oli hienoa nähdä, miten erityinen ystävyys hänellä syntyi äidin kuoleman jälkeen Mauno Liukun kanssa. Se on rohkaisuksi meille kaikille, että voi vielä yli 80-vuotiaana saada uusia ystäviä! Isällä ja Maunolla oli niin samanlainen huumori ja elämänkatsomus. Kerran he ostivat metsäpalstan, josta erotettiin kummallekin osa. Sattui kuitenkin niin, että molemmat teloivat itsensä ennen kaupantekoa. Miehet tulivat kaupanvahvistajan luo pitkää käytävää, toinen pyörätuolissa ja toinen rollaattorilla. Kaupanvahvistaja sanoi, että sieltäpä tulee kovettuja metsänostajia. Miehet vakuuttelivat että me ostamma mönkijän ja meemmä risusavottaan. 

Isä kävi usein Terveyskeskuksessa Maunon luona ja kerran hän oli kuullut, kun Toiskan vanhukset juttelivat: Tuo on Rinnan Juhani, se on ollut täällä jo kauan! Isää ja Maunoa yhdisti myös eläinrakkaus, isä saattoi ymmärtää, miten Mauno kaipasi rakasta kissiään. Isälle myös jokivarren linnut olivat rakkaita elinkumppaneita, vuosi sitten meillä hommattin telkänpönttöjä Miljoona pönttöä -merkeissä.

Monet ympäri maakuntaa saivat henkistä ja hengellistä ravintoa isän kolumneista Ilkka-lehdessä. Joskus harmittelen, ettei isä alkanut eläkkeelle jäätyään kirjoittamaan omaelämänkertaa, sillä hänellä oli vaiherikas elämä ja sujuva kynä, ja kynässäkin oli tunne ja lämpö mukana. Isä piti kuitenkin Suorttila-Perälän kylähistorian valmistumista tärkeämpänä asiana ja sitten kirjoitushalut menivätkin.

Isä oli maidontuottajien puolella ja valiolainen ihan elämän loppuun asti. Kun hän joutui keskussairaalaan reilut kolme viikkoa ennen kuolemaansa, hän osastolle tultua ensi töikseen moitti hoitajille, ettei ole saanut vietyä läpi, että täällä tarjoiltaisiin Valion maitoa. Toiseksi hän muisti mainita, miten hyvä naisjohtaja Valiolla nyt on - hän on saanut avattua vientiä Aasiaan, korvaamaan menetettyjä Venäjän kauppoja.

Tällaisena elämänmyönteisenä, periaatteellisena, uskoltaan lujana, avarana ja iloisena me läheiset muistamme isän ja paapan. Hänen lähellään oli vaivatonta olla - kaikkialla muualla paitsi heinätöissä, kun hän piti yllä liian kovaa tahtia. -  Nyt on levon aika. Saimme Perttu-veljen kanssa saatella hänet rauhan maahan.

Sairaalassa isä sanoi, että lupasin ensin olla neljä päivää, että saadaan selville mikä mun on, mutta nyt olen ajatellut, että kunhan pääsisin itsenäisyyspäivän jumalanpalvelukseen. Vasta pihalla autoon noustessa tajusin, miten valtava asia isälle ja hänen ahkeralle ikäpolvelleen on Suomen 100-vuotisjuhla. Isän juhlat ovat tänään, ja samalla juhlimme kahta isänmaata: Sitä, jota isä elämäntyöllään rakensi, ja sitä, mihin isä vie terveisiä edeltä menneille rakkaille.