Paappa 1918 sodassa

Isoisäni Juho Eemil eli Eemeli Rinta taisteli Laihian reservikomppanian joukoissa Sisällissodassa Hämeessä 1918 maaliskuulta toukokuulle. Tuo raskas vaihe Suomen historiassa alkoi Laihialla, kun Mannerheimin määräyksestä Hulmin venäläistä varuskuntaa lähdettiin riisumaan aseista jo tammikuun 27. päivän iltana. Sodan ensimmäiset uhrit olivat laihialaisia. Isoisä ei osallistunut Hulmin valtaukseen, mutta maaliskuussa myös perheelliset miehet kutsuttiin harjoituksiin ja aseisiin. Paappa oli tuolloin 29-vuotias. Momman ja paapan esikoinen, Helvi, oli syntynyt marraskuussa. Nimi "Äijäkomppania" (Etelä-Pohjanmaan II Rykmentin III Pataljoonan II komppania) tulee siis siitä, että nyt tarvittiin taisteluun myös varttuneempia, perheellisiä miehiä.

Paappa kokosi muistelmat vasta 60-luvulla yhdessä E.M. Tarkkasen ja Iisakki Kujalan kanssa, kun valmisteltiin Alpo Rapilan johdolla historiakirjaa. Runkona ja muistin virkistyksenä oli kirjailija Jaakko Nikkisen muistelmat, jotka julkaistiin Ilkka-lehdessä jo  v. 1921. Olen julkaissut NIkkisen muistelmat erikseen. Tekstiosat, jotka ovat normaalilla pystyfontilla, täydentävät niitä. 

Nikkiseltä otetuissa tekstilainauksissa sana "punaiset" on muutettu säännönmukaisesti sanaksi "viholliset".  Uskon sanavalinnalla pyrittävän siihen, että ei enää viljeltäisi rintamalinjoja heidän välillään, jotka kuvaavat aatettaan eri värein. 

Tekstistä käy ilmi myös se, että minua ei olisi olemassa ilman taiteilija Lennart Segerstrålea.

LAIHIAN ÄIJÄKOMPPANIA KOULUTUKSESSA JA VAPAUSSODASSA 1918

Koonnut J.E. Rinta
Tarkastaneet ja tiedoillaan avustaneet E.M. Tarkkanen ja Iisakki Kujala

Huom. Kursiivilla merkityt tekstit pohjautuvat kirjailija Jaakko Nikkisen Ilkka-lehdessä vuonna 1921 julkaistuun muistelmasarjaan ”Laihian äijäkomppanian mukana vuonna 1918”

Vuonna 1921 kirjoitti J. Nikkinen: Sankarit, päälliköt – suuremmat ja pienemmät – sekä muut rivakammat miehet ovat kirjoitelleet sotamuistelmansa v. 1918 sodasta. Kirjoittaminen lähti nytkin jäädä tästä Laihian rintamamiesten sotamuistojen historiikistä. Nyt kumminkin jo monenkerran siitä huomautettuna on aikaansaamattomatkin päättäneet paperille panna sotamuistelmiaan uskossa, että lisänä ”rikka rokassa ja hämähäkki taikinassa.” Käytämme sotahistoriikkimme kokoonpanossa J. Nikkisen muistelmista niitä kohtia lyhennettynä, jotka koko komppanian vaiheissa ovat samat rivimiesten silmällä ja tuntemuksella nähtynä.

Ensinnäkin sotaan lähdön tulkitsee J. Nikkinen hyvinkin paikalleen: Kaiken aikaa kun sotaa oli kestänyt, oli mielessä mennäkkö vai eikö mennä. Mahdollisimman epäsotilaallinen luonne, jyrkästi sodan ja väkivallan vastaiseen suuntaan tapahtunut kehitys ja kasvu. Sotaan lähdöstä ei tullut mitään. Tulivat sitten kutsunnat. Siellä määrättiin sotapalvelukseen. Odotettiin, koska tulee määräys astua riviin. Ei pelätty, tapahtumain varjossa vain elettiin. Vanhan hyvän tavan mukaan mentiin maaliskuun 15. päivän iltana levolle. Uni tuli häirityksi, kun puoliyön aikaan tuli sana, että seuraavana päivänä klo 10 pitää olla Nuorisoliiton talolla. Sieltä sanantuojan arvelun mukaan on matka Haapamäelle sotilasharjoituksiin. Ei siis muuta kuin eukko hereille, ja niin yksissä käsin pantiin reppu valmiiksi. Aamulla se mätättiin ruokaa ja vaatetta täyteen, tulihan sinne vähän lukemistakin. Näin mies oli valmis lähtemään sotaan.

Laihian Nuorisoliiton talolla oli vastassa jo jonkun päivää harjoitelleet ryhmä- ja joukkuepäälliköt sekä komppanian päällikkö. Oli Jurvan, Kyrön ja Laihian miehiä, suurin osa tuttuja nuorisoseura- ym. tovereita. Huomattavimpana arvomerkkinä heillä oli saapasvarsien suista näkyvät sukan suut sekä jääkäritakin ylätaskun päällä roikkuvat kellonperät. Suurin osa oli perheellisiä isäntämiehiä, yhdistys- ja muun yhteistoiminnan sekä kunnalliselämänkin johtomiehiä. Jokseenkin kaikki sellaisia, jotka olivat itse itseänsä komentaneet, useat toisiakin.

Syntyi Nuorisoliiton talolla yleinen järjestynyt keskustelutuokio, ennen kuin mentiin ”syömään itsensä kiinni”. Jossa tilanne ilmaistiin määritelmin, että nyt me otamme täyttääksemme sen velvollisuuden, joka meillä on edessä. Sitä täyttäessämme meidän pitää aina muistaa, että tämä taistelu ei ole ainoastaan taistelua vierasta väkivaltaa vastaan, kapinallisia ja väkivallantekijöitä vastaan, vaan on se samalla myöskin taistelua virkavaltaa ja sen turviin pyrkiviä vastaan E.M. Tarkkasen sanomana. Niin sitä sitten ”kiinnisyötyä” Nuorisoliiton taloa alettiin pitää kasarmina, jossa vietettiin yöt ja lepohetket, josta sota- ynnä muita lauluja laulaen marssittiin milloin Jouppiin milloin Vatiloon syömään. Milloin kunnanmaalle asentoja, kaartoja, jonoja, syöksyjä, hyökkäyksiä, kivääritemppuja ym. harjoittelemaan.

Eipä se työssä kangistuneille isäntämiehille mitään helppoa ollut. Mutta mitäs siitä takki vain pois päältä ja hurraata huutaen vallattiin kunnantalo taas kerran, notta rojahti vain. Ja vaara uhkas Lapinmäkeä jo monta kertaa. Komppanianpäällikön tullessa valtauksien jälkeen rivejä tarkastamaan, komensi päälliköistä joku: Komppania – katse eteen – päät tietysti kääntyivät – niin kuin kunkin ehti. Komppanian päällikkön adjutantin komentaessa Komppania – katse eteenpäin, päätettiin mahdollisuuksien mukaan katsoa, ettei vain ruotsalaisia tulisi päälliköiksemme. (Miten siinä onnistuttiin, se selvenee myöhemmin.)

Näin sitä ”troissattiin” maaliskuun 22. päivään asti. Sen päivän iltana levisi tieto, että huomisaamuna lähdetään puoli viisi marssimaan Laihian asemalle. Minne sieltä? Huhuiltiin, että Tampereelle, joka muka piti olla vallattuna. Miehille jaettiin alusvaatteita, yhdenmukaiset lakit ym. Olihan asemalle kerääntynyt hyvästijättäjiä: vaimoja, lapsia ja – niin – taisipa siinä kyynel vierähtää niin hyvästijättäjien kuin sotilaidenkin silmään. Puolenpäivän rinnassa tuli se juna, johon sotilaat komennettiin härkävaunuihin. Taisipa se ero lähtijöissä vähän matkallakin kurkkua kakistella kotieväitä pureskeltua ja niiden laittajaa muistellessa, vaikka koetettiin laulamalla ”suurimmat surut sydämen pohjahan painaa”.

Iltapäivällä lähdettiin Seinäjoelta. Puolen yön tienoissa juna taas pysähtyi. Miehet kamppeineen komennettiin pois junasta, ja marssitettiin yön pimeässä jonnekin korkealla mäellä olevaan taloon. Siellä oli valmis olkipahna lattialla ja jonkin verran lammasnavettaa muistuttava haju. Aamulla saatiin varmuus siitä, että ollaan Kolhon aseman luona olevalla kansakoululla.

Siinä oltiin nelisen vuorokautta ja jatkettiin vetisellä järven jäällä samaa peliä kuin Laihiallakin. Se vain erona, että nyt oli koti kaukana. Sopan syönnissä lusikkain puute valtasi miehet. Eräänä päivänä vähintäin joka toinen mies ähki lusikkapuun kimpussa. Joku ehkä saikin tehdyksi lusikan. Useimmille kuitenkin tuli susi.

Sodan merkkejäkin jo nähtiin, rikottu ja väliaikaisesti korjattu rautatiesilta, siipirikko lentokone y.m.s. Uusia miehiä Vimpelistä ja vähän muualtakin tuli joukkoon. Pataljoonassamme päällikkökin esittäytyi. Esittelyssä hän piti puheen, josta ei muuta jäänyt mieleen kuin se, että se ei ollut suomea eikä ruotsia. Kai se suomea olisi pitänyt olla. Tällöin meitä myöskin opetettiin tervehtimään pataljoonan päällikköä. Sen piti tapahtua näin: Pataljoonan päällikkö, Hyve päive pojat. Sen kai olisi pitänyt vastata niin kuin yksi mies, mutta se taisi kuulua niin kuin olisi sata miestä vastannut kukin hiukan toisestaan jälessä. Ei se siitä parantunut, suomalaisia kun oltiin.

Jonakin päivänä seisottiin rivissä Kolhon asemalla eteenpäin menoa varten. Saihan laihialaiset siinä läheteiltään tehtävää ja tuomisia. Puoli kuuden aikaan lähdettiin matkaan. Nytkään ei tietty minne viedään. Huhuiltiin, että Suinulaan ja sieltä Lempäälään tai Orivedelle ja sieltä jonnekin. Orivedellä se pysähtymispaikka olikin. Pimeässä käytiin kansanopistolla syömässä ja palattiin takaisiin vaunuihin huojumaan ja hortoilemaan.

Ennen kuutta aamulla oli taistelujen johto järjestetty, koska tuotiin E. Rinnan sana varauksesta taistelujen tullen: Johdon kaatuessa on otettava tarpeen tullessa vastuu paikasta. Miehet vaunuista komennettiin ulos ja sijoitettiin edellisaamusta saakka odottaneiden hevosten rekiin. 150-kuormaisena jonona kuletettiin 450 miestä Längelmävesien jäätä myöten Luopioisiin 70-80 kilometrin matkan. Pysähdyksissä oltiin Kuhmajärven kunnassa kaksi tuntia. Katseltiin väkivallan tekijäin hävitystöitä edelliseltä päivältä.

Siellä kotona olevat paikkakunnan ihmiset pitivät meikäläisiä ”Herran enkeleinä” antaen syödä ja juoda mitä heillä sattui olemaan. Luopioisiin päästyä saatiin rauhassa viettää yksi vuorokausi kansakoululla, josta kiireesti lähdettiin viemään Tuulokseen, jossa samana päivänä Södermannin pataljoona oli kovissa taisteluissa ja lujilla. Vastaamme tuotiin monta kuormaa haavoittuneita ja yksi kaatunut. Kylmää ja karkeaa valui mieleen, vastakkaista tunnetta kun ei saanut eikä tahtonutkaan sinne päästää.

Perille päästyä oli sen päivän taistelut lopussa. Meidän tehtäväksemme tuli illan pimeydessä mustassa  haavoittuneita, meikäläisiä kaatuneina, niin ylivoimaisesta miesvahvuudesta huolimatta näimme päivän tullen kentälle jääneenä neljän vihollisratsun miehineen.

Taistelut Pälkäneen – Hauhon – Tuuloksen – Padasjoen rintamaosalla

Kenraalimajuri Vilkama määräsi päiväkäskyssään huhtikuun 9. päivänä mm. Hauhon – Tuuloksen – Padasjoen rintamaosasta seuraavaa: ”Rintama C:n, jonka rintamapäällikkönä oli eversti Bergström ja johon kuuluu kolme Pohjanmaan rykmentin pataljoonaa (pataljoonat Renvald, Colliander ja Söderman) sekä Pohjois-Hämeen yksi pataljoona (Kalm), Kristiinan reservipataljoona (Linsen) ja kaksi tykkiä, oli puolustettava Hauhon-Tuuloksen-Padasjoen linjaa. Samalla lähetettävä vahvoja tiedustelujoukkoja vihollisen puolelle.”

Vieläpä tuli käsky lähemmin määräyksin, että on taistelurintamasta vapautettava sekä Linsenin että Kalmin pataljoonat. Edellisen on lähdettävä viipymättä Nokialle ja Kalmin pataljoonan Päijänteen yli Mäntyharjulle. Eversti Bergströmin alaisten joukkojen oli siis tällä rintamaosalla puolustettava linjaa, joka alkoi Pälkäneen Laitikkalasta, kulki Hauhon Alvettulan ja Vitsiälän kautta Tuulokseen ja päättyi Padasjoelle, Evolle ja lopuksi Lammille. Tällä linjalla tuli toimintamme painopiste koko sodan ajan olemaan. Mitä ja kuinka kulloinkin jouduttiin iskemään vihollisen kanssa yhteen? Näemme sen vaiheet ja seuraukset, kun niistä pääkohdittain mainitsemme muutamia seikkoja. Miten Äijäkomppaniamme tätä linjaa määrätyillä osuuksillaan tahtoi säilyttää ja vahvistaa hyökkäysliikkeillään.

Tuuloksesta 12.4. vietiin seuraavan yhden vuorokauden jälkeen illan pimeydessä hevoskaravaanilla Pyhäjärven jäätä myöten Hauholle, jossa oltiin ajamassa vihollisen suuhun. Äänetön, pelonomainen kääntyminen takaisin pelasti turvallisesti omalle puolellemme järveä. Rintamalinjamme tuli olemaan Pyhäjärvi ja iso Roinevesi. Osa Rukkoilaa ja Lehdesmäki oli kokonaan heidän puolustettavana. Vihollisten päävoimat olivat Hauhon kirkolla. Heidän puolelleen kuului järven senpuoleiset osat, niin kuin Vitsiälä, Portaa, Sodiala ja Hovi. Kun vihollisella oli kolme kolmituumaista tykkiä sekä 8-10 konekivääriä, olivat he kaikin puolin ylivoimaisia.

Väsyneenä Tuuloksen rintamavartioinnista annettiin meidän Hauholle päästyä ensimmäinen yö levätä. Tilallemme Tuulokseen tuotiin Keski-Pohjanmaan reservipataljoonan komppania. Pääsiäisaamuna 31.3. kompaniamme ensimmäinen joukkue määrättiin partioretkelle Sotjalan kylään Hovinkartanon ollessa partiokeskuksena. Vuorokausi kului ilman yhteensattumia partiotiedustelussa. Kartanon päärakennuksessa jäljet lattioilla näyttivät mahdottomina kirja- ym. sekaannuksine, että jotain otettavaa olivat viholliset etsineet. Niitä katsellessa eivät kaikkea olleet löytäneet, koska vielä yhden kirjan välistä sattumoisin vilahti 1500 mk:n setelit, jotka me tahdoimme antaa kartanon vanhan työvoudin toimitettavaksi omistajalle. ”Rehellisyys maan perii”, sanotaan ja ”vähässä paljon seisoo”. Onpa se tässäkin omiaan nostamaan hyvää mieltä, kun Laihian miehille annettiin hyvä arvo, jota siellä rintama-aikanamme saimme nauttia. Isäntä oli pehtoorille sanonut, että kun valkoiset tulevat, niin niille pitää antaa lehmä. Sen pehtoori täyttikin. Siitä saaliista sai koko komppania maistaa.

Pääsiäistiistaina 2. päivänä huhtikuuta lähdettiin taas, ensimmäinen joukko Sotjalaan: 35 miestä tunnustelemaan vihollisen asemia Hovin kartanosta Hämeenlinnaan päin, alkupäästä, joka matka kokonaisuudessaan on 23 km, sekä Tuuloksen suuntaan. Ensimmäisenä lähetettiin tiepartiot mainituille teille. Partiovaihtotalossamme isännän ja tyttären ollessa kotona, tahtoivat he ystävällisyydellään ilahduttaa meitä tarjoamalla kahvit, ja isäntä antoi joukossamme olleelle Vimpelin miehelle vihkihousunsa, jotka kovin tervetulleet olivatkin hänelle.

Kahvinjuonti loppui kesken, salin ovelle ilmaantui kuin sallimuksesta puolikasvuinen tyttö ilmoittaen, että viholliset ovat mäessä. Nopea ratkaisu, rivakka ote kivääriin, reppu jätettiin saliin. Mennään ajamaan ne pois! Nousevaa kivistä mäkeä ylös 12. miehen ketjussa päin vihollista. Väijyksissä oleva vihollinen laski meidät juuri nenänsä alle, josta rysäyksenä kohtaamme tuli voimakas yhteislaukaus, minkä tuloksena vain yksi mies kaatui, Tuomas Risku, Jurvan poikia. Kuulan osuessa otsaan mitään valittamatta hän vaipui äänettömästi maahan.

Alkoi siinä meidänkin aseemme soida, syytäen lyijyä sen kuin putkesta pääsi. Niinpä kaatuneen läheisimmän vierustoverin E. Rinnan kivääri kuumeni niin että lateeni teki topin. Olipa nukahtaneen vierussotilaan ase vapaana vaihtoon. Oli se sellaista tulen ja leimauksen soittoa, ettei hetkeen kuultu kartanolta kuuluvaa joukkuepäällikkö Steinin perääntymiskäskyä. Patruunain jo loputtua, vasta, alkoi vaistokin toimia, lähdettävä tästä on. Se se oli hirtehistaistelua, paeta tasaisesti viettävällä vainiolla ja rannattomalla järven jäällä, kuulain vinkuessa ja jään sirujen tirskahdellessa kaikkialla näköpiirissä, päästä tässä myrskyssä omalle turvalliselle puolelle.

Lukijaa ehkä kiinnostaa, keitä olivat nämä miehet, sen helpottamiseksi sietää mainita, että tuohon yhteenottoon vihollisen kanssa lähtivät kaikki talossa sillä hetkellä olleet, nimittäin E.M. Tarkkanen, E. Rinta, L. Teini, J. Peltokoski, J. Uusimäki, J. Mantila, A. Pihlajamäki, A. Siltala, V. Mukari, Vimpelin Rajala ja Ojala, Jurvan Juuse Ranta ja Tuomas Risku, joka kaatui.

Hämeenlinnan ja Tuuloksen tiellä partioiden kuultua kovat ammunnat ja arvatessa tilanteen, lähtivät järvelle pitkin kuulasadetta, jossa loppurantaa lähestyessä kuulat sattuivat mm. Puistoseen joka heti kaatui, ja Saareen joka haavoihinsa kuoli Oriveden sairaalassa sekä Juho Koskiniemeen, josta tuli elämänikuinen jalkainvalidi. Todennäköisesti vihollisen ammunta meni suureksi osaksi päittemme yli, meidän, jotka taistelussa lähdimme poikki kuulasateen, koska joukostamme vain Väinö Mukari sai jalkaansa osuman.

Patruunakuormaa kuljettanut hevonen lähti itsestään laukkaamaan sen kun pääsi omalle puolelle. Ajajan saadessa ”shokki” kohtauksen, menettäen kykynsä, kumminkin onnellisesti pysyi patruunalaatikkojen päällä, laukkaavan hevosen tuodessa tärkeän kuormansa ajureineen omiin suojiin. Mukana ollut ”sanitääri” oli taistelun tuoksinassa piilottanut itsensä talon saunan kiukaan taakse, josta vihollinen hänet löysi, surmaten mitä raaimmalla tavalla.

Taistelun ollessa kuumimmillaan oli Lehdesmäen sillan luota majuri kiikarillaan katsellut taisteluamme elämästä ja kuolemasta, päätellen sen olevan pientä etuvartiokahakkaa. Joitakin päiviä ennen oli pataljoonaamme tullut majurin vävy taiteilija Segerstråle komppanian päälliköksi. Hänelle taas tilanne näytti vakavalta, minkä vuoksi pyysikin majurilta, että hän saisi ottaa vapaaehtoisia ja mennä sivusta häiritsemään meitä vastaan taistelevan vihollisen renkaaseen-muodostamis-yritystä, jonka hän uhrautuvalla hyväntahtoisuudellaan 20 vapaaehtoisen sotilaan kanssa teki, pelastaen meidät umpirenkaasta, jossa varma loppu olisi tullut. Tulittaessaan Lehdesmäen suunnalta rengasta muodostavan vihollisen toista sivustaa, sai hän itsekin kuulan toiseen jalkaansa, joutuen näin joukostamme sairaalaan. Mies, joka esiintymisellään, ja alaisiinsa suhtautumisella sai kohta miehistön luottamuksen. Suurin voimin ja varmaan suuremmilla tavoitteilla kuin minkä saivat, luulivat vihollisemme operaationsa suorittavan. Olihan vastassamme kaksi ratsua ratsastajineen komentamassa heidän 200:a miestä.

Lennart Segersträle:"Lasaruksen herättäminen". Laihian kirkko

Mikä kohtalon johdatus, että miehistöltämme yleisen luottamuksen saanut, esimerkillään näin tuotti meille pelastuksen tien. Että sama mies neljättä vuosikymmentä myöhemmin ilman kenenkään hänen sodassa pelastamansa miehen esityksestä, oli taiteellisella kädellään ja vaistollaan maalaamassa meille kirkkoomme alttaritaulun ”Jeesus herättämässä Lasaruksen haudastaan”.  – Eikö ole meille sodassa pelastuneille tässä aihe ajatella ijäisyyteen pelastumistamme? Ihmeitä puhuttelevan luomuksensa vaikutteesta.

Aran paikan tullen voi sodankin keskellä, ainakin toisilla, olla omatunto hereillä, niin kuin sillä kyläsepällä, jota paikkakuntalaiset sanoivat punaiseksi, ja joka sittenkin neuvoi meidän viimeisiä partiomiehiämme, jotka tietämättä tapahtumain kulkua kävelivät kylän tietä pitkin, jonka varrella olevissa taloissa oli punaiset isäntinä. ”Että menkää nyt herran tähden suojateitä omainne joukkoon. Punaiset on kyläs.”

Kovatkin ne ovat sodan sanelevat menettelytavat. Saman päivän iltapimeässä komennettiin komppaniastamme II-joukkue vartiointiin samaan kylään, josta ensimmäinen joukkue kerrotulla tavalla joutui päivällä tulemaan takaisin. Kylmempääkin selkäpiitä hieman karmi tuo tieto. Komennus leimattiin järjettömyydeksi, surman suuhun menemiseksi, josta ei ole mitään hyötyä missään suhteessa. Tovereiden kanssa kun oli yön seljässä mahdollisuus etsiä syitäkin sodan syttymiseen. Tahtoi ajatukset täällä Hämeen mailla askarrella, että eikö suurimpana syynä ole vain se kun on seutuja, joissa on vain ”tönöjä” ja herraskartanoita sekä tönöjen ja herraskartanoiden asukkaita, jotka suhtautuvat niin kuin palkanmaksajat palkansaajiin. Vaikka tätä sodan menetelmien aiheuttamana yön kaameudessa tulikin pohdiskeltua, niin ei se tilanteiden tässä vaiheessa voinut sitä parantaa.

Vartiointia ja hyökkäyksiä koetteeksi ja tunnusteluksi missä vihollinen toimii. Lehdesmäen niemeke, joka oli pienemmän järviuoman vihollisen puoleisella niemekkeellä, oli kiinteästi hallussamme pitäessämme jatkuvasti vartioinnin siellä, ollen niin lähellä vihollisen linjaa, vain jonkun kymmenen metrin päässä, että koettivat huudoillaan ärsyttää meitä ”tulkaa saatanat Laihian lahtarit hakemaan reppunne pois”. Reput nimittäin, vielä hyvin eväin, jäivät sinne partiotaloon. Siinä tilanteessa ei välittänyt repuista, joutivathan he saada niistä hyvät sapuskat.

Tosi rintamavartiointia tuli Hauholla jatkumaan pidemmän aikaa. Erään nuoren ruotsalaispikkupäällikön rauhallisempina aikoina kovasti kärkkyessä kunniatekoja ja asentoja – eivät ne enää tahtoneet tulla tehdyksi niin kuin olisi pitänyt – ei sinne päinkään.

Hyvin ”strateekillinen” vartiopaikka oli meikäläisillä Lähdesmäki, joka talo sijaitsee niemekkeellä sillan johtaessa sille puolelle niemekettä, joka oli vihollisen rintama-aluetta, mutta koko meidän Hauholla oloaikamme oli meillä eteentyönnettynä vartiopaikkana.

Huhtikuun 5. päivän aamulla oli toinen joukkue puoli neljän maissa matkassa Lehdesmäkeen, piti alkaa tosi taistelut. Taistelua syntyi, mutta ei varsin pitkä eikä kiivaskaan. Alajärven miehiä, jotka olivat olleet joutumassa ansaan, oli joku paikkakunnan mies johdattanut ansasta pois. Kuudennen päivän viholliset pommittivat meikäläisen asemia tykeillään jostain Sotjalan kylän paikkeilta ja kuularuiskujaan papattivat ja kivääreillä rätistivät. Laskimme tykinpaukkuina tulleen 170 ammusta. Tuloksena reikä yhden talon seinään ja pienen mökin palo, sekä kaksi haavoittunutta.

Iltapäivällä tapahtui jotain mieltä kohottavaa. Tuli konekivääri-kuularuisku meillekin! Se vietiin heti asemiin. Turvalliselta nyt tuntui, kun meilläkin oli kuularuisku. 7.4. päivän aamuna vihollisen tykki alkoi jyskyä vastakkaisella rannalla Leppiniemessä, 145 paukausta laskettiin sinä päivänä tulleen, kivääri- ja kuularuiskutulen lisäksi pari mökkiä saivat palamaan ja yhden hevosen tappoivat sillä syytämisellään.

Huhtikuun 14. päivän iltapäivällä lähdettiin viemään osaa komppaniastamme Luopioisten Puutikkalan kylään. 15. päivänä oltiin eteenpäin matkassa päämääränä Luopioisten Kuohijoen kylä, jossa viholliset kävivät ryöstöretkillään. Seuraavana päivänä iltapuolella oli taas määrä lähteä määränpäänä Padasjoen Anttoisten kylä. Tässä matkassa oli pataljoonamme kaksi komppaniaa.

Ehkä meille Hauholla olo oli sentakia toisinaan levähdystäkin, kun viholliset mieluummin kävivät ryöstelemässä. Toisinaan 7-8-tuntisiana työpäivinä heillä kyllä oli tarkoitus ajaa meidät Pohjanmaalle, tehden murtoyrityksiä rintamaamme. Niinikään oli valkoisille eduksi vihollisjoukossa vallitseva keskinäinen eripuraisuus ja tietomme mukaan päällikköjen vaihdokset, jossa huonompi sivuutti paremman. Laukaustenvaihtoa ylläpidettiin kuitenkin kaiken aikaa, tekiväthän ne silloin tällöin tuhoa. 

Komppaniamme kuularuisku jätettiin vielä Lehdesmäen niemekkeelle sinne jäävän puolustuskomppanian varmistukseksi. Kylläpäs saikin syytää yhtenä tulikitana; ”syvyyttä ja leveyttä” Okermannin Hermannin ampumisesta ja Toivosen Iisakin syöttämisestä. Kylmäverisellä urhoollisuudella, puolustuksen ankkurina, pysyi rintamamme murtumattomana vihollisen kärsiessä suuria menetyksiä.

Mainitun pataljoonan aloitettua hyökkäyksensä etelää kohti, pyysi Kalmi huhtikuun 14. päivänä eversti Bergströmiltä apua oikealle sivustalleen. Kalmin pataljoonan kolmannen komppanian jouduttua saarroksiin lähetti Bergström osan Collianderin pataljoonaa, johon me kuuluimme, Lappeesta Anttoisiin, silloin oli kumminkin mainittu komppania ehtinyt murtautua saarroksista. Huhtikuun 17. päivänä olimme siis Anttoisilla. Joukko näytti lisääntyvän, kylän reunassa oli kuularuiskukin lähtövalmiina. Kolmesataa miestä sanottiin olevan. Kun joukko jonkunverran järjestyi, nousi pataljoonan päällikkö seisomaan rattaillaan ja piti puheen. Siinä hän mm. sanoi: ”Se olemaks suuri häpeämä, jos ei me nyt valta Evo-opisto.” Sitten lähdettiin valtaamaan Evon opistoa vihollisilta, jotka aivan edellispäivänä olivat sieltä ajaneet valkoiset pois.

Kappaleen matkaa ennen opistolle kääntyvää tietä ampuivat vihollisen etuvartijat muutamia laukauksia meitä kohti. Silloin osa miehistä tien varteen, ampuma-asentoa varten, toiset pois tieltä maalitauluna olemasta. Päällikkö komensi miehet tielle, niin miehet tulivatkin. Saatiin kuulla kunniamme. Pataljoonan päällikkö lupasi vasta asettaa merkin joka miehelle jne. Joku uskalsi hymyillä. ”Mite sinä hymyile. Mine ammuta sinua s-na.” ”Ammuta sinä, mutta yksin en minä silloin kylmene, sanoi muuan Laihian isäntä mauseriaan hapuillen.

Selvittiin siitä vihdoin yhden ryhmän käytyä metsänvartijan asunnon tarkastamassa, josta etuvartion kuulat ammuttiin. Vartijat olivat pötkineet pakoon. Miehet järjestettiin ketjuun molemmin puolin tietä ja ”Ettiinpäin pojat”. Jonkun matkan päässä saatiin yhteys, syntyi ammuntaa. Ei siinä sen pahempaa tapahtunut. Käsittämättömästä syystä tuli käsky kiireesti peräytyä, samoin oli toisella puolella tehty.

Seuraavana päivänä miehet rivitettiin ja ripitettiin. Komppanian epäsuosiossa oleva päällikkö sen teki. Silloin saivat erittäinkin laihialaiset taas kuulla. Luvattiin laittaa naisten vaatteet, puhuttiin lehmistä, sioista ym. kultiveeratuista aiheista. Vastaansanomatta kuuntelivat miehet huonolla suomenkielellä pidettyä esitelmää.

Seuraavana päivänä miehet komennettiin taas riviin ja komppanian päällikkö jatkoi eilistä esitelmäänsä. Komensi 4-5 miestä rivistä ulos kahdeksi tunniksi, kun eivät seisoneet asennossa. Muuan ryhmä epäonnistui ennenopitusta poikkeavalla tavalla ryhmäkaarrossa. Koko ryhmä komennettiin ulos rivistä kahdeksi tunniksi. Silloin oli mitta täysi. Kolmannen joukkueen joukkuepäällikkö otti sananvuoron ja huomautti, että ensin pitää miehiä opettaa, sitten vasta rangaista. Sanoi vielä, että tässä joukossa on omilla aivoillaan ajattelevia pohjalaisia, joita ei taivuteta brovingilla eikä sadatuksella, vaan ainoastaan sillä, että heitä kohdellaan ihmisinä.

Komppanianpäällikkö yhä syytti pelkuruudesta. Silloin sanottiin suoraan, että ”pelkuruus” johtuu siitä, että me emme luota päällikköihimme. Hovin kartanon tapahtumat ja muut ovat herättäneet meissä epäluuloa ylempiä vieraita päälliköitä kohtaan. Eikä toissapäiväinenkään matka Evolle sitä ainakaan vähentänyt. Silloin kun meillä vähän aikaa oli komppanianpäällikkö (Segerstråle), johon luotettiin, niin me olimme valmiit menemään minne tahansa.

Siihen tapaan juttu jatkui, ja komppanian päällikön täytyi taipua ja peruuttaa rangaistukset. Lupasipa koettaa olla kohteliaskin tästä alkaen.

Kahdenkymmenennen päivän iltapäivällä taas lähdettiin Evoa kohti. Mukana oli kuularuiskukin. Opistolla joka jo oli vihollisista tyhjä, hetkiseksi pysähdyttiin ja katseltiin hävityshimon tuloksia ulkona ja sisällä.

Opistolta lähtiessä sai E. Rinta tehtäväkseen 16 miehen kanssa kuularuiskuineen edetä maantietä pitkin niin kauas kuin saa tuntuman viholliseen. Pataljoonanpäällikön johdolla marssi pataljoona jotakin syrjätietä. Läpi metsikköjen, yli norojen ja purojen pienten aukeamien yli ja mistä kulloinkin tie puikkelehti. Harhaankin käveltiin pari kolme kertaa, mutta aina siitä sitten selvittiin tielle, jota sanottiin oikeaksi. Jossain tien risteyksessä yritettiin ja kai saatiinkin kiinni joku kepeäliikkeinen, epäluuloa herättävä akka.

Tuttua harvaksi hakattua metsää. – Vihollisen äärimmäinen vartiosto ampui. Se aiheutti pienen pysäyksen. Kappaleen matkaa mentyä tultiin peltoaukeaman reunaan, jonka toisella puolella oli talo ja talossa vihollisen etuvartiosto. Pienemmän kivääritaistelun jälkeen viholliset peräytyivät. Talo tarkastettiin ja taas eteenpäin. Talon lähellä olevassa metsän kulmassa lisättiin miesten ammusvarastoja.

Paikkakuntaa tunteva opas ja ensimmäisen joukkueen johtaja ehdotti, että muodostettaisiin tässä ketju ja mentäisiin ketjussa eteenpäin. ”Mine jokta teme sota”, sanoi pataljoonan päällikkö. Miehet ryhmärivistössä marssitettiin avonaista metsänreunaa menevää tietä. Tie kääntyi pientä pensaikkoa kasvavalle suolle, nousi pienelle mäennyppylälle ja sen toista puolta laski jälleen suolle.

Joukkomme alkupää laski juuri tiheänä ryhmänä kumpua alas, kun puhkesi helvetillinen kivääri- ja kuularuiskurätinä. Kuulia räjähteli edessä ja takana, niin että alussa ei outo ymmärtänyt miltä suunnalta ne tulivatkaan, edestä vai takaako vai molemmin puolinko. Komennettiin ketjuun ja myöskin mentiin. Mitään säännöllistä ketjua ei niissä oloissa luonnollisesti voinut syntyä kun kaikki oli sekaisin. Hajauduttiin kuitenkin mitään suojaa tarjoamattomia pensaspahasia kasvavalle suolle ja ruvettiin ampumaan. Paikka oli Evon Ylä-Myllyllä. Tässä alkukahinassa meille tulikin varsinainen mieshukka tämän päivän osalle.

Siitä tuli ihmeellinen päivä tai oikeammin yö. Ja myöskin verinen. Kun pitkin maantietä mennyt kuularuiskuosastommekin yhtyi leikkiin. Jota vastaan viholliset kohdistivat kovan painostuksen, syntyi siinä eri meteli. Niin taajaa oli ammunta koko linjalla, että mitään yksityisiä laukauksia ei kuulunut.

Hyökkäys kuului siihen koko puolustus- paremmin sanoen hyökkäyskäskyyn, jonka eversti Bergström oli antanut pantavaksi toimeen pitkin valkoisten linjaa. Pataljoonamme kohdalla taistelu edellä kerrotusta syystä ei onnistunut täysin suunnitelmien mukaan, vihollisen suuren ylivoiman takia. Laihialainen I. Kujala komensi syöksyyn, itse ensimmäisenä. Joukkueelta niin kuin koko rintamalohkolta oli sisu poissa ja syöksystään heittäytyessä huomasi häntä seuranneen muun muassa miehen, jonka ulkonainen olemus kaikkein vähimmin ilmaisi sotilaan eleitä. Kyynel silmään vierähti, nähdessään lähituntumassa, häntä syöksyssä seuranneena avonaisella suolla, tunnetun, kirjojakin päällään kokoon saavan J. Nikkisen.

Kuten luonnollista tällaisissa olosuhteissa otti jonkin verran aikaa säännöllisen ketjun muodostamiseen, jota seikkaa vielä vaikeutti se, että rannikkoruotsalaista komppanian päällikköämme ei löytynyt valvomaan tässä alkukahinassa. Jonka takia pataljoonan päällikkö määräsi ensimmäisen joukkueen johtajaksi I. Kujalan astumaan väliaikaisesti järjestelytehtävään. Ketjun muodostuttua taisteluasenteeseen määräsi pataljoonankomentaja edellä mainitun joukkuejohtajan ottamaan oikealta siiveltä miehiä komennukseensa ja hyökkäämään suon poikki vihollisasemia vastaan. Toimenpide tehtiinkin määräyksen mukaan, joskin miesvahvuus tässä syöksyoperaatiossa jäi muutaman miehen varaan syystä, että kuulasade vihollisen puolelta tuohon avoimeen suoalueeseen oli sanoin kuvaamaton. Lyhyin syöksyin kuitenkin nämä muutamat miehet saavuttivat vihollisen etuaseman, jonka se luovutti meille ilman mieskohtaista lähitaistelua. Joukostamme tosin haavoittui Lauri Ranta Jurvasta ja Aaroni Vainio Laihialta.

Näistä sotahommista myöskin sijansa saakoon tätä operaatiota johtaneen pikku muistelma: Noin puolivälissä suoaluetta syöksyjen lomassa kun tutkin tilannetta, huomasin, että lähin minusta oli todellinen rauhan ja rauhallisuuden perikuva, kirjailija J. Nikkinen, joka oli myöskin asettanut kaikki yhden kortin varaan maan vapauden puolesta omakohtaisesti. Ystävällisesti hyväksyvän nyökkäykseni mukana en häpeä tunnustaa, ettei kyynelkarpalo ollut kaukana silmäkulmastani ajateltuani lähemmin sitä velvollisuudentunnetta, jonka koko komppania omasi tiukan paikan tullen, kun kohtalo heitti arpaa elämästä ja kuolemasta isänmaan vaaran hetkellä.

Monia muitakin yksityistapauksia tältä rintamalohkolta olisi maininnan arvoisia, sillä jokainen mies tinkimättä täytti tehtävänsä, vaan erikoismaininnan ansaitsee jalasjärveläinen johtaja Matti Aittoniemi, joka jalastaan haavoittuneena jatkoi taistelua osoittamatta vähänkään peräänantomieltä tätä valtavaa ylivoimaa vastaan tällä rintamalohkolla.

Taistelussa jouduttiin alakynteen, vastassa oli 1200 miestä ja kuusi konekivääriä. Peräydyttäessä menetettiin riveistä 49 miestä. Maantien suunnassa E. Rinnan kuularuiskuosasto piti puoliaan hyvällä ”tuurilla” ruiskun syytäessä aivan tahtomamme mukaan tulta, antaen syvyyttä ja levyttä Valtosen Eelin ja Toivosen Iisakin taitavalla syötöllä ja ammunnalla. Lopuksi ihmettelimme, miksi niin hiljaista, niin toisella puolella kuin omallakin. Yökin oli jo kulahtanut aamupuolelle, taisteluketjukin oli katkennut, emme saaneet mitään tietoa tapahtumien kulusta. Pidimme asemamme, kun ei mitään hätääkään meillä ollut, ei haavoittuneitakaan. Toiminnallemme oli etuna hyvä maasto.

Olihan sillä majurilla huoli pojistaan sentään tässä tapauksessa, kun lähetti adjutanttinsa ratsulla, H. Peltokosken, perääntymistarkastuksessa puutteen huomattuaan, tuomaan meille sanan, että joukot on jo aikoja perääntyneet sanoen: ”Kuinka J:lan tähden te täälä nyt vielä ootta.” Kaikessa rauhassa järjestettiin paluu. Ottu etukäteen, joka ei keuhkosairautensa vuoksi voinut nopeasti liikkua, mutta tahtoi vapaaehtoisena olla maansa vapauttajatoiminnassa.

Seuraavana päivänä saatiin sekä kiitosta, että nuhteita. Edellisen päivän sodanjohtoon kuuluvissa järjestelyissä Evolla oli vääpeli E.M. Tarkkanen joutunut ehdotuksissaan majurin kanssa erimielisyyteen. Tämän vuoksi tuli majapaikkaan hänelle käsky, epätavallisin uhkauksin, saapua majurin luo. Uhkaavan käskyn luonne sai, sen kuultua, kolme joukkueen miestä tutkintoasunnon viereiseen huoneeseen seuraamaan tapahtumia, ulkona kartanolla kuuluu olleen lisää. Mitään yllättävää ei siltikään tapahtunut.

Tuhoisan ison Evon taistelun jälkeen seuraavana aamuna oli partiomme tiedustelulla Evon metsäkoulun vartioasunnolle. Emäntä oli ollut kovasti peloissaan kun toisin hetkin ovat viholliset täällä, toisin ajoin teikäläiset. Tähän epäilyyn painuneen emännän lohduttivat sanonnat, että meikäläisiä tulee kaksi eskatroonaa ratsumiestä ja 2000 jalkamiestä, jotka puhdistavat alueen vihollisista. Tämän kauhujutun kuultuaan viholliset seuraavan päivän laskuihin merkitsivät tehtävänään täydellisen perääntymisen koko isolta Evolta.

Viikon päivät Anttoisilta tehtiin tiedusteluja vihollisen aseista, teetettiin kunniatekoja ja asentoja. 21. päivä oli siitä merkillinen, että sinä päivänä vasta saatiin kotoa kirjeitä, missä lie pato ollut kun niitä nyt pääsi niin tulvahtamaan, 25. päivän iltana poukahti Laihialta kuuden miehen lähetystö tuoden tuomisia ja tietoja kodeista sekä hyvää tuulta.

27. päivänä toimitettiin koko päivä majanmuuttoa. Lammin Ison Evon kylään, josta viholliset olivat edellisenä yönä lähteneet. Kylän asukkailta kuulimme, että viimeisessä taistelussa oli vihollisia kaatunut 30 paikkeilla, haavoittunut 70 vaiheilla ja menettäneet maantiellä kuularuiskustamme kuormastoa ja hevosia. Ei siis mikään riemun päivä heilläkään. Illalla näkyi voimakkaita valon tuoksahduksia Tuuloksesta päin.

28. päivänä, joka oli sunnuntai, järjestettiin jo kahdeksalta partiot tielle. Partio tehtävässään maantiellä, tuli näköpiiriin neljä valkoisella merkillä varustettua miestä, jotka ampuivat vartiotamme, A. Pihlajamäen näin saaden surmansa. Tilanteista ei johto ollut selvillä. Onko vastapuolella punaiset, valkoiset tai saksalaiset. Tapahtuman johdosta tuli yksi ukko ammuttua syyttömästi, joka oli sanonut niitten olevan valkoisia, jonka luultiin meikäläisiä petkuttaneen, sillä ampujat kuitenkin olivat saksalaisia niin kuin ukko oli sanonut, siis valkoisia. Muuten oltiin koko päivä ”sotamunteeri” päällä kivääri käden ulottuvilla.

Seuraavana päivänä lähdettiin taas matkaan. Tommilaksi sanottiin kylää, johon pysähdyttiin. Siellä näimme ensi kerran saksalaisia polkupyöräilijöitä ja ratsumiehiä. Tuuloksessa sanottiin olevan 4000 vihollista saksalaisten saartamana. Meidät sijoitettiin sen tien varteen ja Porkkalan kartanon alueella olevan järven rantaan, jonka järven yli useita saksalaisia pikakiväärisotilaita täysissä sotavarusteuksissa rahalompsa suussa uivat, ettei ”Rheissetelit” kastu. Viholliset olivat murtautuneet saksalaisten saarroksesta ja alkoivat kymmentuhansine joukkoineen, vaimoineen ja lapsineen painaltaa Lahtea kohden, jatkaakseen matkaa Venäjälle. Saksalaisten rintama oli siis Tuuloksessa murtunut ja nyt heille avataan tie Lammin kirkolle ja saarretaan siellä. Siltä varalta meidät vietiin takaisiin Iso-Evolle, jos he viholliset alkaisivat painaltaa sinne. Saksalaiset olivat antaneet määräyksen tyhjentää kirkonkylä kolmen tunnin kuluessa. Kirkkotapuli, joka oli ollut vihollisen asehuone, oli syttynyt jostain räjähdyksestä, siitä oli syttynyt useita muitakin rakennuksia.

Voimakas painostus Tampereen, Hämeenlinnan ja oman osuutemme Evon suunnalta ym. seikat vaikuttivat, että vihollinen painoi puolittain hillittömässä paossa kohti Lahtea ja edelleen Venäjälle kuten heidän jättämistään papereista myöhemmin meille selvisi, hävittäen mennessään kaikkea mitä eteen sattui.

Kosken pitäjän Etolaan oli kuitenkin saksalaisosastot järjestäneet voimakkaan vastaiskun, jossa vihollinen tuli perusteellisesti lyödyksi ja hajoitetuksi lähimetsiin ym. pääosan antautuessa, kun taistelun jatkuessa heistä se jo näytti muodostuneen täysin epätoivoiseksi. Silloisten tiedoitusten mukaan ensipäivän antautuneitten lukumäärä oli noin 16 tuhatta. Seuraavana päivänä kun joukko-osastomme oli myöskin ottamassa ratsioihin osaa lähimetsiköissä, oli tulos noin 4000 henkilöä.

Kosken Etolassa meidän vääpelimme haltuun joutuneista papereista selvisi, että vihollisjoukossa oli myöskin naiskomppania ollut toiminnassa. Senpä vuoksi vihollisen päiväkäskyssä oli tavallisesta sotatekniikasta poikkeaviakin määräyksiä.

Saksalaisten tappiot meidän entisillä rintama-alueilla todistaa kuinka suuri voimavarasto vihollisillamme oli Hauholla, Syrjäntakana ja Tuuloksessa meitä vastassa. Tilastot näyttävät, että saksalaisten tappiot nousivat Syrjäntaassa 200:n mieheen, enempään kuin mitä he itse olivat laskeneet menettäneensä missään muussa taistelussa.

Mutta kun taas lähdettiin matkaan Lammin kirkonkylään, siellä meillä vasta silmät avautuivat. Miestä kuin meren mutaa ja melua ja tuhkaa, miesten ja hevosten ruumiita. Evon opiston aitaa vasten nojaamassa ym.

Matkan määrä oli tällä kertaa Kosken Putulan kylä. Aamulla mentiin heti ampuma-asemia tekemään. Tiedettiin vihollisten rintaman olevan puristuksessa joka puolelta ja odotettiin, koska se alkaa pullistua meille päin. Varaväkenä meillä sanottiin olevan joku kouliintunut taistelujoukko. Meidät sanottiin pantua eturintamaan sentakia, että majurimme tahtoi meillä niittää – niitättää – kunniaa itselleen. Taistelua ei syntynytkään. Illalla taas muutettiin Kosken pitäjän Etolaan.

Oletteko te niitä Laihian miehiä?

Siinä oltiin nelisen vuorokautta sodan viimeistelyvaiheissa. Etsittiin ja otettin talteen metsissä piileileiviä vihollisia ja heidän tavaroitaan. Koko komppanian voimalla sitä toimitettiin. ”Työmaan” reunaan päästyä tuli sieltä joukko toisensa jälkeen, vapaaehtoisesti antautuen vangiksi. Olihan se kohtalon sattumaa, kun muutaman miehen kanssa kuljetimme metsästä noutamaamme noin satapäistä joukkoa suojapaikkaan, joukon suurimmalta osalta ollen niitä vihollisiamme, jotka kyselivät, olemmeko me kuljettajat niitä Laihian miehiä, jotka olimme Hauholla. (Repuissamme kun oli nimet paikkakuntineen.) Olisi luullut, että kiristämme hampaitamme ja olemme nyrkit pystyssä. Itsensä, paremmin sanoen itsessään olevan pahan, näytti tässä tilanteessa voittavan, kun heidät on jo tehty vaarattomiksi, ei enää vihalle ylivaltaa, vaikka se taisteluissa kuuluukin sen ominaisuuksiin. Ei siis enää voinut vihata, surkutella vain.

Niin laajasti kuin Hämeen rintama-alueita jouduimme patikoimaankin, joutui ajatuksissamme kysymyksenalaiseksi, mitä me olisimme, jos olisimme eläneet ja kokeneet kaikki ne elämykset, mitkä heillä elinaikanaan on ollut, niin kuka tietää, mitä olisimme? – Surkuteltavalla tavalla vain maailman parantajain harhaan johdettua joukkoa sopimattomine menetelmineen.

Meidän sotaretkiimme kuvastuu se leipätaistelun luonne, jota eliminoi rintamamiehissämme kuokkamiehen luonnollisuutta ilmentävä näky. Voiman tunne ei sodan leikissäkään voinut luottaa aikaansaannokseen ilman kotoista piimää leileineen. Se Jussin mielestä vasta voimaa antoi sotakamppeitten kantoon ja tehoon. Uskollisesti hän kantoi – Viittakripa-leiliään paikasta toiseen. Harmoniseeraten turpeenpuskijan kuvaa. – ”Jussi, viittakrivalla kannettava piimäleili ja korven kuokku.” Pääasiallisesti tämä sisältö oli joukkueemme kotoisten töiden tuttua henkeä. Olisi vain pitänyt saada tämä Jussin kantama viittakripa piimäleili sotamuseoon, mutta kun toiset veteraanit puolimatkakrouvissa huvikseen sen piilottivat.

Sotaretkemme pääte oli Kärkölässä, johon Lammin Etolasta lähdettyä saavuttiin jälkeen puolen päivän. Kärkölä ansaitsisi siellä saatuihin vaikutelmiin paremmankin luvun kuin minkä olemme mahdollisesti painettavaan historiaan ehkä saamaan. Se oli kosteikko komppaniamme korpivaelluksessa. Saunat lämminnä. Ruokaa ja kahvia. Talot talonpoikaisia, ihmiset talonpoikaisia, vastaanotto kaikkialla avonaista ja sydämellistä. Tähän ehkä vaikutti sekin, että olimme ensimmäinen valkoinen joukko paikkakunnalla. Siellä muuten saimme ensikerran seurustelukosketuksen saksalaisiin sotilaisiin. Musiikkimiehinä värkkäsivät soittovehkeitä mistä peltirasioista vain. Näillä ”sinfoniaansa” soittelivat nuorisoseuratalolla, joka rytmi vei ja Saksan ja Suomen pojat keskenään pyörähtelemään. Yks´kaks taas kajahti kuorossa heidän kansallislaulujaan. Vaikka sanat olivat outoja, tehosi sävel niin, että meikäläiset puhkesivat laulamaan Maamme-laulun.

Avautuipa suureen maailmaan ikkunakin, alettiin saada sanomalehtiäkin. Päivä toisensa jälkeen siinä norkoiltiin, kuljeskeltiin ja vähän niin kuin harjoiteltiinkin pääasiassa kunniantekoja, jotka miehiä hermostutti. Vallan toimettomina ei oltu, eräänä päivänä lähdettiin Mommilaan tarkastuksille, puolimatkasta saatiin kumminkin pyörtää, koska sen piti olla myös vapaana. Paluumatkalla lepäillessä kyselivät pojat, niin kertoo J. Nikkinen, rannikkoruotsalaiselta komppanian päälliköltä, koska ne luvatut hameet tulevat. Saisivat tulla jo. Alkavat omat vaatteet olla jo niin uloskuluneita. Jos sinne paraatijuhlillekin pitää.

Puhuttaessamme joukoissamme joko Pietariin viemisestä tai Helsingin paraatijuhlista, eivät ne mieltä elävöittäneet. Mieliala tuli ylemmälle päällystölle tiedoksi. – Mieli teki kotiin vain, kun kerran työ jota oli oltu tekemässä – työ maamme itsenäiseksi tasavallaksi, oli päätöksessä. Jossa merkityksessä pieneltä osaltamme täyttämässä kansamme pitkäaikaisen vapaudenkaipuun, alistaen henkemme Suomen kansan nousemiseen itsenäisten kansojen joukkoon. – Kohtalo ei vain suonut sitä iloa, että koko kansa olisi yhdistynein voimin ollut vierasta punaisuutta poistamassa isiemme maasta. Suokoon Luojamme, että isänmaanrakkauden tunteet eläisivät ja kasvaisivat nuorisossamme yleensä ja kaikkina aikoina.

Pienen kansamme mitä vaikeimmissa olosuhteissa joutuen taistelemaan itsenäiseen vapauteen pääsyä, kansamme olemassa ololle. Suurempia menetyksiä välttääkseen. Oli turvauduttava vieraaseen apuun. Saksan armeijan Itämeren divisioonan toimiessa apunamme me yhtyneellä rintamaosastollamme, Hauholla, Tuuloksen Syrjäntakaa Lammilla ja Koskella.

Rauhantöissä noin parinkymmenen vuoden kuluttua, satutti kohtalo yhteen saman asian puolesta samoilla rintama-alueilla toimineet, eri maan veteraanit. Oli mielenkiinto ominaisessa laadussaan puoleensavetävä, päästyä pienen kansan itsenäiseen elämään, sen taistelun kautta. Mielentila oli sanoin kuvaamaton ja sydämellinen saksalaisen sotaveteraanin lausuessa ihailunsa suomalaisista, jotka niin sitkeästi suurta ylivoimaa vastaan taistelivat, vieden itsenäisyytensä päätökseen. Tämän saimme kokea sillä yhteisellä meillä olleella rintama-alueella, lausui saksalainen meikäläiselle sodan tehtävissä olleelle vääpelille, tämän oltua maataloushallituksen retkikunnan mukana tutustumassa saksalaiseen asutustoimintaan.

Sota silloisissa oloissa oli kylläkin välttämätön paha. Voitto epäilemättä tuli oikealle puolelle. Monta vapaussodan veteraania, pataljoonassamme taistellutta Laihiankin miestä, joutui matkansa päättämään raskaissa olosuhteissa. Me retkestämme eloon jääneet muistamme mitä he taistelutovereina olivat meille, ja maansa vapaudelle.

Toukokuun 12. päivänä pääsivät kotiin lähtevät matkaan, joka oli tehtävä poiketen Seinäjoelta Lapualle luovuttamaan sota-aseet sikäläiseen varikkoon.

Juho Eemil Rinta

Kotimatkalle lähdettäessä koottiin pataljoona Kärkölän Nuorisoseuran kentälle, pataljoonan päällikön noustua korokkeelle, majuri Collianderin lausuen: ”Sotaretkemme on päättynyt. Se ei teille sotilaani ole ollut läheskään helpoimpia. Se on kysynyt peräänantamattomuutta, sitkeyttä ja rohkeutta.” Mainiten odottamattomasti tässä suhteessa kiitoksin Laihian miehet. ”Kaikkia meitä lohduttakoon tyytyväisyys siitä, että olemme tahtoneet antaa parhaamme maamme vapaudelle. Sotilaani, vilpitön kiitokseni teille! Rauhaa ja onnea elämällenne.”